Talouden identiteetit  

Talouden identiteetit ovat hyödyllisiä työkaluja talouden ymmärtämisessä, koska ne toteutuvat. Identiteetit kertovat, miten tulovirrat kannattaisi jakaa, jotta talous olisi mahdollisimman tasapainoinen. Tasapainoinen talous on kestävän kasvun kannalta paras mahdollinen. Lopulta kyse on siitä, miten tulot jaetaan yritys- ja kotitalouden välillä. Tämä kuulostaa luokkataistelulta, mutta se on talouden toimintamalli.

Talouden identiteettien kaavoja ei voi esittää helpolla ja mukavalla tavalla. Eikä niistä saa jännittävää kuunnelmaakaan. Identiteetit ovat kuitenkin hyödyllisiä, kun haluaa perustaa ajattelunsa johonkin johdonmukaiseen kehykseen. Moni ei ole törmännyt identiteetteihin aikaisemmin, joten luku-urakka on aikamoinen jumppa. Jumpat ovat kuitenkin hyödyllisiä. Suomen perintöverokeskustelu liittyy aiheeseen juuriaan myöten.    

1.     Vaihtotase ja pääomatase

Koska reaalitalouden tuotteet pitää maksaa finans­si­tuotteilla, vaihtotase (reaalitalouden tase) ja pääomatase ovat yhden kolikon eri puoliskot. Vaihtotaseen alijäämää vastaa täsmälleen yhtä suuri pääomataseen ylijäämä.

Yh­dys­val­tain ulkoista epätasapainoa voi katsoa vaihtotaseen alijäämän tai pääomataseen ylijäämän kautta. Perinteisesti sanotaan, että pääomatase on ylijäämäinen, koska vaihtotase on alijäämäinen. Tämä tuntuu loogiselta, koska ensin ostetaan tavarat, ja sitten ne maksetaan.

Näin oli ennen kaupan rahoi­tuksessa, mutta tänä päivänä kaupan rahoitus on pieni osa globaaleja pääomaliikkeitä. Maksutaseen vaakakupissa Yhdysvaltalaisten finanssi­tuottei­den kysyntä ulkomailla painaa enemmän kuin ulkomaalisten tavaroiden kysyntä Yhdys­val­lois­sa. Maksutase pitää siis ajatella toi­sin­päin, jolloin vaihtotase on alijäämäinen, koska pääomatase on ylijäämäinen.

Normaalisti pääoma virtaa kehittyneestä maasta vähemmän kehitty­neeseen maahan, jolla on pulaa pääomas­ta. Kehit­tynyt maa vie teknologisesti edistyneitä tavaroita vähem­män kehitty­neeseen maahan, joka ei pysty valmistamaan niitä itse. Yhdys­­val­tain pääomataseen pitäisi siis olla alijää­mäi­nen ja vaihtotaseen ylijäämäinen. Näin ei ole.

Yhdysvaltain pääomatase ei ole ylijää­mäi­nen sen takia, että Yhdysvaltain yritykset tarvitsisivat pääomaa, vaan sen takia, että ulko­mainen pääoma hakeutuu Yhdysvaltain syville pääomamarkkinoille.

2.     Säästäminen ja investoinnit

Suljetussa taloudessa säästöt vastaavat täsmälleen investointeja. Avoimessa taloudessa näin ei ole, koska pääoma ja tavarat liikkuvat talouksien välillä. Jos avoimessa taloudessa säästöt ovat suuremmat kuin investoinnit, vaihtotase on yli­jää­mäinen ja pääoma­tase on alijäämäinen. 

Kun taloudessa on enemmän säästöjä kuin niille on käyttöä, eli investointimahdollisuuksia, ylisäästöt ohjautuva toiseen talouteen. Jossain täytyy olla talous, joka ottaa nämä ylisäästöt vastaan, jolloin vastaa­not­ta­jan pääomatase on ylijäämäinen ja vaihtotase alijäämäinen.   

Onko vaihtotase alijäämäinen, koska säästämisaste on liian matala?

Yhdysvaltain tilannetta kuvataan usein siten, että yhdysvaltalaiset säästävät liian vähän suhteessa inves­toin­tei­hin, jolloin Yhdysvallat joutuu paikkaamaan säästämisvajeensa ulkomaisilla säästöillä. Yhdysvallat kuluttaa siis enemmän tavaroita, kuin se pys­tyy itse valmistamaan, jolloin sen säästämisaste on matala. 

Koska Yhdysvaltain finanssimarkkinat ovat maailman likvideimmät ja kehittyneimmät, ne ovat globaalien ylisäästöjen automaattinen vastaanottaja. Niin kauan, kun ulkomaalaiset valitse­vat Yhdysvaltain finans­situotteet maksuvälineeksi ja sijoituskohteeksi, Yhdysvalloilla ei ole kontrollia omaan pääoma- eikä siten myöskään vaih­to­tasee­seensa. Yhdys­valtain vaih­totase ei ole alijäämäinen, koska säästämisaste on matala, vaan säästämisaste on matala, koska pääomatase on ylijäämäinen.

Onko vaihtotase alijäämäinen, koska maa velkaantuu liikaa?

Yhdysvaltain tilannetta kuvataan usein myös näin. Yhdysvaltain vaihtotase on alijäämäinen, koska maa vel­kaan­tuu liikaa. Yhdysvaltalaiset ovat niin kyltymättömiä tuontitavaroiden kuluttajia, että niiden on pakko vel­kaantua voidakseen ostaa kaiken sen, minkä haluavat.

Yhdysvallat ei velkaannu sen takia, että Yhdysvaltain kuluttajat säästävät liian vähän, vaan sen takia, että Yhdysvaltain on pakko luoda dollarimääräisiä velkapapereita globaalin kauppan maksuvälineiksi. Niin kauan, kun ulkomaiset säästäjät hamuavat Yhdysvaltain velkapapereita, Yhdysvaltain velkaantuminen ei ole sen oma valinta.

Saman voi sanoa vielä hieman toisella tavalla. Globaali yli­sääs­täminen, josta on käytetty termiä ”savings glut”, johtaa velkaantumiseen Yhdys­val­loissa. Yhdysvallat ei velkaannu sen takia, että vaihto­­­tase on alijäämäinen, vaan maa velkaantuu, koska muu maailma ylisäästää ja ohjaa ylisäästönsä Yhdysvaltoihin. 

Samaa asiaa voi vielä pohtia tavalla, joka auttaa ymmärtämään tariffeja. Jos jossain on maa (A), jonka säästäminen on suurempaa kuin investoinnit, niin jossain täytyy olla maa (B), jonka investoinnit ovat suuremmat kuin säästäminen. Jos kaupan maksu halutaan maan B:n valuutassa, maalla B ei ole käytännössä muuta vaihtoehtoa, kuin luoda finanssi­tuotteita, vastaamaan niiden kysyntää.

Kahdenkeskeisen kaupanesteisen pysyttäminen ei muuta ulkoista tasa­painoa. Jos maa B pystyttää tariffit maalle A, maan A säästöjen ylijäämä kanavoituu maahan B jonkin kol­man­­nen maan kaut­­­­ta. Niin kauan, kun maksu halu­taan maan B valuutassa, maan B vaihtotase on alijää­mäi­nen. Tämä selittää, miksi tariffeja on vaikea saada toimimaan.   

Koska Yhdysvaltain valuutta on reservivaluutta, kaupan maksu halutaan dollareissa. Yhdysvallat saa reservivaluuttakolikon molemmat puolet. Yhdys­valloilla on mahdollisuus velkaantua ulko­mai­lta omassa valuutassa, mutta toisaalta taas Yhdysvalloilla ei ole mah­dol­lisuutta olla vel­kaan­tumatta. Tähän liittyy Triffin dilemma: dollarin reservistatus syö lopulta itsensä.     

3.     Globaali ylisäästäminen

Yhdysvaltain vaihtotaseen krooninen alijäämä on globaalin talouden jättimäinen epätasapaino, joka ei voi kasvaa loputtomiin. Epätasa­paino on syntynyt, koska Kiina, Eurooppa ja Japani ovat kroonisia ylisääs­täjiä. Ylisäästäminen on rakenteellista.

Globaalit identiteetit:

Kokonaissäästöt = Investoinnit

Kotimaiset säästöt + Netto ulkomaiset säästöt = Investoinnit

Netto ulkomaiset säästöt = Investoinnit – Kotimaiset säästöt

Netto ulkomaiset säästöt = Investoinnit – (Yksityiset säästöt + Julkiset säästöt) 

Yhdysvallat voi reagoida kahdella tavalla globaaleihin ylisäästöihin, joiden automaattinen vastaanottaja se on. Koska Yhdysvalloilla ei ole kontrollia vaih­to­taseeseensa, inves­toin­tien pitää kasvaa tai kotimaisten säästöjen pienentyä.

Investoinnit kasvavat

Globaalien ylisäästöjen taloudelliset vaikutukset riippuvat siitä, minkä tyyppiseen talouteen ne ohjau­tuvat. Jos niiden kohdemaa on kehittyvä talous, jolla on pulaa pääomasta, globaalit ylisäästöt kiihdyttävät koh­demaan inves­tointeja. Jos taas kohdemaa on kehittynyt talous kuten Yhdysvallat, jolla ei ole pulaa pääomasta, ne ei­vät kiihdytä investointeja.

Edellisellä vuosikymmenellä likviditeettiä oli yllin kyllin (QE) ja korot pohjalukemissa, mutta investoinnit eivät kuitenkaan kiihtyneet. (kuvio 1 a)

Saattaa kuulostaa oudolta, mutta kasvava pääoman virta maahan voi johtaa investointien pienentyminen. Kun Yhdysvaltain vaihtoaseen alijäämä kasvaa, eli tuonti kasvaa vientiä nopeammin, kotimaisten tuotteiden kysyntä pienenee ja kotimaiset investoinnit pie­nenenevät. Kiinan liityttyä WTO:hon 2000-luvun alussa, tuonti kiihtyi selvästi investointeja enemmän. (kuvio 1 b)

Jos Yhdysvaltain investoinnit eivät kasva, ulkomaisten säästöjen kasvaminen Yhdysvalloissa täytyy johtaa kotimaisten säästöjen pienentymiseen. Yhdysvalloilla on käytän­nössä silloin kaksi vaihtoehtoa: joko kasvava vel­kaan­tuminen tai kasvava työttömyys.

Velkaantuminen kasvaa

Velkaantuessa tulot eivät kasva, mutta kulutus kasvaa, jolloin säästäminen pienenee. Velkaantumisen kasvua voi kutsua nega­tiiviseksi säästämiseksi, koska se pienentää täsmälleen saman verran säästämistä.

Keskuspankki voi roh­kais­ta kotitalouksia velkaantumaan keventämällä rahapolitiikkaansa. Jos yksityinen sektori ei velkaannu riittävästi, julkisen sektorin on velkaannuttava. Julkinen sektori voi pienentää säästämistä kahdella tavalla. Se voi kuluttaa kotitalouksien puolesta tai inves­toida infrastruktuuriin.

Koska Yhdysvalloilla ei ole kontrollia omaan vaihtotaseeseensa, sen on käytännössä pakko ylläpitää budjetin alijäämää ja velkaantua. Työttömyyden kasvu on poliittisesti huonompi vaihtoehto kuin velkaantuminen. Tämän takia Yhdysvalloissa on jatkuvasti vaihtotaseen ja budjetin tuplavaje. (kuvio 2).

 Työttömyys kasvaa

Kun jossain vaiheessa velkaantuminen ei voi enää kasvaa, työttömyyden täytyy kasvaa. Työttömyyden kasvaessa tulot eivät kasva, mutta kulutus jatkuu, jolloin säästäminen pienenee. Jos globaalit ylisäästöt ohjautuvat aina vain Yhdysvaltain pääomamarkkinoille, lopputulema ei voi olla muuta kuin työttömyyden kasvu Yhdysvalloissa.  

Verotetaan pääomavirtoja

Kahdenväliset tariffit eivät ratkaise rakenteellista ongelmaa, vaan ainoistaan uudelleenohjaavat kaupan virtoja. Jotta tariffit toimisivat, ne pitäisi ulottaa kaikkeen tuon­tiin, mikä olisi sama asia, kuin devalvoida valuutta. Tällöin vienti Yhdysvaltoihin pienenesi, ja globaalit ylisäästöt pienenisivät.

Samaan lopputulemaan päästäisiin verottamalla sisään tulevia pää­oma­virtoja. Yhdysvaltain täytyisi verottaa lyhytaikaisia maahan virtaavia sijoituksia (säästöjä), jolloin pääomatase saataisiin kontrolliin.

Lyhytaikaisten pääomavirtojen verottamisella tuskin olisi vaikutusta pitkäaikaisiin suoriin ulkomai­siin investointeihin. Ulkomaiset suorat sijoitukset todennäköisesti kasvaisivat, koska koti­mark­kinoiden kasvu kiihtyisi. Tuonnin pienentyessä suhteessa vientiin kotimaiset valmistajat hyötyisivät.

Pääomavirtojen supistumisen haittaisi kyllä pankkeja, koska ne menet­täisivät lyhyisiin sijoituksiin liittyviä tuottoja. Tällä ei olisi kuitenkaan kansantalouden kannalta merkitystä. Niin kauan kuin Yhdysvaltain pääomatase määräytyy ulkomailla, pääomavero on tehokkain tapa tasa­pai­nottaa taloutta.

4.     Epätasa-arvosta hidastaa talouskasvua

Talous joutuu epätasapainoon, jos säästöt eivät vastaa investointeja. Krooninen epätasapaino johtuu jonkinlaisesta eri­arvoisuudesta joko sektoreiden sisällä tai sektorin välillä.

Globaalisti (ex USA) ongelma on enemmän sektoreiden välillä, kun taas Yhdysvalloissa se on enemmän kulutta­jasektorin sisällä. Yleensä se on molemmissa, koska tarjontavetoinen talouspolitiikka suosii samanaikaisesti sekä yritys­sektoria että ylimpiä tuloluokkia.

Epätasa-arvo sektorin sisällä

Kun kotitalouksien välillä eriarvoisuus kasvaa, tuloja siirtyy alimmista tuloluokista ylimpiin tuloluokkiin. Eriarvoisuus kasvattaa säästämistä, koska ylimmät tuloluokat kuluttavat tuloistaan pienemmän osan kuin alimmat tuloluokat. Sellaisissa maissa, joissa varallisuus on hyvin keskittynyttä, kulutus on heikkoa.

Koska säästöjen puute ei ole investointien este, eriarvoisuuden kasvu ei kasvata investointeja. Kun kokonaissäästöt eli investoinnit eivät muutu, alimpien tuloluokkien säästöjen täytyy pienentyä. Tämä tapahtuu joko velkaantumisen tai työttömyyden kasvun kautta, jolloin myös kokonaiskysyntä heikkenee.

Eriarvoisuudessa toimii sama logiikka kuin maksutaseessa. Jos yksityinen sektori ei velkaannu, julkisen sektori on velkaannuttava. Ilman julkisen sektorin velkaantumista, työttö­myys kasvaisi. Koska eriarvoisuuteen liittyy velkaantuminen, eriarvoisuuden ja työttömyyden välille on vai­kea löytää yhteyttä, mutta eriarvoisuuden ja velkaantumisen välillä on yhteys. (Kuvio 3)

Eriarvoisuus ei vaikuta vain säästöihin kasvattamalla niitä vaan myös investointeihin pienentämällä niitä. Logiikka on jälleen sama kuin ulkomaisissa ylisäästöissä. Ulkomaisten säästöjen kasvu pienentää kotimaisia investointeja.

Edellisen kerran eriarvoisuus kohosi nykyisen kaltaiselle tasolle 1920-luvulla. Eriarvoisuuden kasvu johti säästämisen ja velkaantumisen kasvuun. Kun velka ei voinut enää kasvaa, ylisäästäminen normalisoitui työt­tö­myyden kasvulla.

Vuonna 1930 Yhdysvaltain konservatiivinen valtionvarainministeri Marriner Eccles kuvasi osuvasti eriarvoi­suutta. Kun kuluttajilla ei ole osto­voi­maa, tuotteille ei ole ostajia. Tämä lainaus löytyy useammasta Michael Pettisin analyysistä.

“By taking purchasing power out of the hands of mass consumers, the savers denied to themselves the kind of effective demand for their products that would justify a reinvestment of their capital . . . That is what happened to us in the twenties. We sustained high levels of employment in that period with the aid of an exceptional expansion of debt outside of the banking system. This debt was provided by the large growth of business savings as well as savings by individuals, particularly in the upper-income groups where taxes were relatively low.

It is utterly impossible, as this country has demonstrated again and again, for the rich to save as much as they have been trying to save and save anything that is worth saving. They can save idle factories and useless railroad coaches; they can save empty office buildings and closed banks; they can save paper evidences of foreign loans; but as a class they cannot save anything that is worth saving, above and beyond the amount that is made profitable by the increase of consumer buying. It is for the interests of the well-to-do—to protect them from the results of their own folly—that we should take from them a sufficient amount of their surplus to enable consumers to consume and business to operate at a profit. This is not soaking the rich; it is saving the rich.

Teksti on niin hyvä, että otin siitä pidemmän lainauksen. Sata vuotta sitten osattiin ajatella ja kirjoittaa loistokkaasti. Tuolloin talouden laina­laisuu­det ajoivat politiikan ohi, ja koko kansan etu ajoi oman ryhmän edun ohi. Tämän on siis kirjoittanut kon­ser­vatiivinen ministeri. Tänä päivänä tuollainen ymmärrys on utopiaa.

Epätasa-arvo sektorien välillä

Talouden säästämisaste ei muutu sen perusteella, miten kotitaloudet suhtautuvat kulutukseen, vaan sen perusteella, miten tulot jakaantuvat sektoreiden välillä. Koska yrityssektori säästää, ja kotitaloussektori kuluttaa, yritysten tukeminen kotitalouksien kustannuksella johtaa yrityssektorin osuuden kasvuun BKT:ssä, mikä on sama asia kuin säästämisen kasvu.   

Identiteetti:

Tulot = säästöt + kulutus

BKT (tarjonta) = Säästöt + Kulutus

BKT (kysyntä) = Investoinnit + Kulutus

Jos kulutus/BKT laskee, säästöt/BKT nousee automaattisesti. Tämä voidaan tehdä painamalla palkat alas, devalvoimalla valuutta tai rahoituksellisella repressiolla. Kaikissa näissä tapauksissa yrityssektori hyötyy koti­taloussektorin kustannuksella, jolloin myös kulutus/BKT laskee. Kotitalouksille vaikutukset tulevat joko siten, että tulot laskevat palkkojen laskiessa, menot kasvavat tuonti-inflaation kiihtyessä tai säästöjen tuot­to pienenee korkojen laskiessa. Lopputulos on kaikissa tapauksissa sama. Taulukossa on vielä numeroiden logiik­ka.  

Logiikka on sama riippumatta ryhmäjaosta: yritykset vs. kotitaloudet, ylimmät tuloluokat vs. alimmat tuloluokat, vientitaloudet vs. tuontitaloudet. Kaikissa näissä tapauksissa tapahtuu täsmälleen sama. Jos investoinnit eivät kasva, yhden ryhmän säästämisen kasvu johtaa toisen ryhmän säästä­misen pie­nen­ty­miseen. Kun kulutus ja kokonais­kysyn­tä pienenevät, talous heikke­nee.

Jos Yhdysvalloilla olisi kontrolli pääomataseeseensa, säästöjen kasvu voitaisiin viedä ulos, jolloin pääomatase supis­tuisi. Koska näin ei ole, tavallisten kotitalouksien tulojen täytyy laskea eli säästöjen pienentyä. Yhdysvalloissa ongel­ma on kak­siosainen: kotimainen eriarvoisuus ja ulkomainen ylisäästäminen.

5.     Kulutus – vai säästämismalli

Talousmalleja on periaatteessa kahden tyyppisiä. Amerikan malli perustuu korkeisiin palk­koihin ja kulutukseen. Japanin, Kaakkois-Aasian ja Euroopan ­mallit perustuvat mataliin palkkoihin ja investointeihin.

Amerikan mallissa ensin kasvaa kotimainen kysyntä ja sitten inves­toinnit, kun taas muualla ensin kasvavat investoinnit ja sitten kotimainen kysyntä. Ei ole sattumaa, että yhdysvaltalainen kuluttaja on ”the last resort of consumption”.

Korkeat palkat (matalat säästöt): Amerikan malli 

Amerikan mallissa korkeat palkat ovat talouden vahvuuden merkki. Mitä suurempi henkinen pääoma on, sitä korkeampi on palkka. Malli johtaa jatkuvaan tuottavuu­den paranta­mi­seen ja korkean lisäarvon tuotteisiin, ei niinkään suuriin pääomaintensiivisiin investointeihin.

Matalat palkat (korkeat säästöt): Japanin, Kaakkois-Aasian ja Euroopan malli

Säästämismalli, johon vienti ja investoinnit perustuvat, pakottaa kotitalouksien tulot alas, jolloin myös kulutus laskee. Investointien olosuhteet ovat mahdollisimman hyvät, kun pääoma, työvoima ja valuutta ovat halpoja.

Vaihtotaseylijäämäisten maiden kilpailukyky on luotu kotitalouksien ostovoimasta tinkimällä, jolloin palk­kataso suhteessa tuottavuuteen on heikko. Matala palkkataso välittyy myös kauppakumppaneille. Kun tuonnin hinta laskee, kotimaan palkkataso laskee myös. Malli on perus­teiltaan defla­torinen.

Vaihto­taseen ylijäämämaissa koti­­talouksien tulo­jen osuus BKT:stä onkin matala. Kun kotimainen kysyntä on heik­ko ja kyky luoda kotimaisia työpaikkoja on heikko, kasvu perustuu ulkomaiseen kysyntään.

Malleissa ovat erilaiset riski- ja kasvuprofiilit

Tasapainoa voi kuvata varallisuuden liikkumisen avulla. Säästämismalli perustuu ”tricle down” -ilmi­öön, jos­sa varallisuus syntyy korkealla ja valuu sieltä alas. Kulutusmallissa varallisuus syntyy alhaalla ja nou­see sieltä ylös ”tricle up”.  Yleensä ”tricle down” taloudet ovat kehityskaarensa alkuvaiheessa ja ”tricle up” ovat jo pit­källe kehittyneitä talouksia.

Alkuvaiheessa säästämismalli on tehokkaampi kuin kulutusmalli, mutta kulutus­malli nojaa tasapainoisempaan kotimaiseen kokonaiskysyntään eli kulu­tuk­sen ja investointien väliseen suhteeseen. Säästämismallista on syytä päästä eroon jossain vaiheessa.  

Säästämis­mallissa tyypillisesti syntyy vaikutusvaltaisia ryhmiä, jotka pitävät kiinni olemassa olevista raken­teista ja vastustavat tulonjakoa tasapainottavia uudis­tuksia. Säästämismallista onkin vai­kea päästä eroon. Kulutusmallissa taloudellinen valta on paremmin hajautunut kotita­louk­sille.

Kun tavoite on kotitalouksien hyvinvointi, niin sääs­tämis­mallissa se on vasta seuraus, ei suora tavoite. Säästämismallissa kotitalouksien osuus BKT:ssä on ma­ta­lampi kuin kulutusmallissa, joten kotitaloudet ovat jatkuvasti alakynnessä. Trumpin politiikassa valtiosta tehdään kuiva rusina. Globaalien ylisäästöjen puskuri on poissa, joten Eurooppa ei voi enää luottaa ulkomaiseen kysyntään. Euroopalla on iso talousmallin muutos edessä.